On päiviä, jolloin työ on vain työtä. Tehtävälistoja, kalentereita, Teams-viestejä ja deadlineja. Ja sitten on hetkiä, jolloin pysähtyy ajattelemaan: tätä varten minä tätä teen.

Minulle työn merkityksellisyys ei synny näyttävistä viestintäkampanjoista tai tapahtumista, vaikka niilläkin on paikkaansa. Se syntyy pienistä hetkistä arjessa. Siitä, että työyhteisössä syntyy tunne, että me ollaan tässä yhdessä.

Vuorovaikutus ratkaisee

Olen huomannut, että merkityksellisyyden kokemus liittyy lähes aina vuorovaikutukseen. Ei niinkään siihen, mitä sanotaan, vaan miten kohdataan. Kuunnellaanko oikeasti. Onko tilaa kysymyksille. Uskaltaako olla keskeneräinen.

Viestinnän työssä tämä konkretisoituu jatkuvasti. Voin kirjoittaa kuinka hyvän intrauutisen tahansa, mutta jos ihmiset eivät koe tulevansa kuulluiksi, viesti jää vajaaksi. Joskus yksi aito keskustelu voi olla vaikuttavampi kuin kymmenen huolella hiottua intrauutista.

Viestintä on kulttuurityötä

Merkityksellisintä omassa työssäni onkin ollut huomata, että viestintä ei ole irrallinen tutkifunktio, vaan osa sitä, miten ihmiset kokevat työnsä, toisensa ja koko organisaation. Se on kulttuurityötä. Hitaasti rakentuvaa, välillä turhauttavaa, mutta juuri siksi niin tärkeää.

Olen myös oppinut, että merkityksellisyys ei tarkoita jatkuvaa innostusta tai onnistumisen tunnetta. Välillä se tarkoittaa vaikeiden asioiden äärellä olemista. Keskusteluja, jotka eivät ratkea heti. Palautetta, joka tuntuu epämukavalta. Mutta juuri näissä hetkissä syntyy usein eniten kasvua.

Miksi tämä työ tuntuu omalta

Ehkä siksi viihdyn tässä työssä niin hyvin, koska saan olla tekemisissä ihmisten kanssa, en vain viestien kanssa. Ja koska koen, että omalla työlläni on vaikutusta siihen, millaiseksi arki työyhteisössä muodostuu.

Kun työ tuntuu merkitykselliseltä, se ei aina näy ulospäin suurina tekoina. Usein se näkyy siinä, että joku kokee tulleensa kohdatuksi. Ja lopulta se riittää yllättävän pitkälle.